Kaupunkien ja kirkonkylien kaavoituksessa valtion ja kuntien suhde on ollut jatkuvassa muutoksessa. Valtion tiukasta kaavoituksen ohjauksesta on siirrytty asteittain kohti täydellisempää kuntien kaavoitusmonopolia. Sen rinnalla on kulkenut kaavojen suunnittelukulttuurin muutos kohti ihmisläheistä ja osallistavaa asuinympäristön suunnittelua. Lisäksi kaavojen selvitysten ja vaikutusarviointien taso on noussut huimasti.

Kaikki lähti aikanaan liikkeelle asukkaiden hyvinvoinnista, sillä kaupunkien suunnittelu alkoi meillä Suomessa 1600-luvulla paloturvallisuuden edistämiseksi laadituista asemakartoista. Maaherran tehtävänä oli valvoa, että määräystä noudatettiin. 1700-luvulla rakennuskaaressa annettiin määräyksiä, joita ”kaupungin hyödyksi ja kaunistukseksi oli vaarinotettava”. 1800-luvulla asemakaavojen laatiminen siirtyi kaupungeille. Vahvistavana viranomaisena oli senaatti. Kansalaisia ei herrain kartoilla turhaan vaivattu.

Suomen itsenäistyttyä ryhdyttiin valmistelemaan maankäytön kansallista lainsäädäntöä kasvun ja kehityksen tarpeisiin. Pitkällisten valmistelujen jälkeen asemakaavalaki tuli voimaan vuonna 1932. Kaupunkien kasvua oli suunniteltava asemakaavoilla. Ensimmäistä kertaa myös kirkonkylien rakentamista tuli suunnitella systemaattisesti, rakennesuunnitelmin. Näitä laadittiin aluksi rakennushallituksen ohjauksessa. Lääninhallituksella ja myöhemmin maanmittauslaitoksella oli kaavoittajia laatimassa suunnitelmia kunnille. Kunnanhallitus saattoi sentään antaa rakennussuunnitelmista lausuntoja. Suunnitelmia laadittaessa tuli lääninhallituksen järjestää kokous, johon kutsuttiin kuultavaksi kunnan edustajia ja piiriviranomaisia. Saattoipa kuulolle tulla asiasta kiinnostuneet kuntalaisetkin.

Rakennuslaki korvasi asemakaavalain 1959. Kuntien oikeutta ja velvollisuutta määrätä rakentamisesta kunnan alueella vahvistettiin. Taajamien kaavoitus siirtyi yksinomaan kunnille. Sisäasiainministeriö ohjasi vahvistavana viranomaisena kaupunkien kaavojen laadintaa ja lopputulosta. Maaseutukuntien asema kaavoituksessa oli aluksi heikko, mutta vähitellen kaavoitusvastuu siirtyi kunnille sielläkin. Valtion ohjausvallan keventäminen jatkui vuonna 2000 voimaan tulleessa maankäyttö- ja rakennuslaissa. Siinä valtion rooli kaavojen vahvistajana poistettiin ja tilalle tuli valtion aluehallinnon (ympäristökeskusten ja sittemmin ELY-keskusten) kuntien kaavoituksen ohjaus. Valtion ja kuntien toimivaltakysymys kaavoituksessa saavutti viimeisimmän etapin toukokuun lakimuutoksessa, jossa valtion rooli muuttui kaavaohjaajasta kuntia konsultoivaksi edistäjäksi. ELY-keskuksen seurannassa kuntien kaavaprosesseissa ovat enää maakunnallisten ja valtakunnallisten linjausten toteutuminen.

Myös kaavoitusprosessi on olennaisesti muuttunut. Kaupunkien kaavat olivat pitkään maestrojen (Engel, Aalto, Meurman) valistuneen yksinvaltaista käsialaa. Tämän jälkeenkin virkamiesvalmistelun rooli oli keskeinen. Osallistavasta kaavoituksesta alettiin puhua 1980-luvulla ja nyt keskustelutilaisuudet, työpajat, kyselyt ja verkkopalautekanavat ovat kaavoituksen arkipäivää.

Kaavoitusvalta on siirtynyt pitkänä trendinä ylhäältä alas, senaatti-aluehallinto-kunta-kansalainen. Valta ja vastuu ovat hiljalleen keskittyneet kuntiin. Kevään lakiuudistus lisäsi kuntien ja myös kansalaisten vastuuta: mikään valtion viranomainen ei enää yleisesti valvo esimerkiksi kaavojen tasapuolisuutta tai lainmukaisuutta.

Entä jatkossa? Mitä uutta esimerkiksi tietoverkkojen tai somen hyödyntäminen tuo yhteisen ympäristömme suunnitteluun? Onnistummeko kehittämään kaavoitusta havainnollisemmaksi, jotta kaikilla olisi parempi mahdollisuus osallistua kaavoitukseen? Kaavoitus saanee lähivuosina uusia muotoja, sillä ympäristöministeriö on aloittanut Suomen itsenäisyyden ajan neljännen kaavoituslainsäädännön kokonaisuudistuksen.

 

Kirjoittajat:

Janne Nulpponen, kaavoituspäällikkö Etelä-Savon maakuntaliito

Eero Korhonen, yksikön päällikkö, Etelä-Savon ELY-keskus