Etelä-Savossa on liikuttu lihasvoimin yhtä kauan kuin täällä on ollut asutusta. Runsaan sadan vuoden aikana on syntynyt uusia käsitteitä, kuten retkeily, vaeltaminen, veneily ja melonta. Ne tuottavat liikkumiseen uuden ulottuvuuden: maastoon tai vesille lähdetään virkistyksen, virikkeiden etsinnän ja huvin vuoksi. Retkellä kalastus, marjastus tai metsästys ovat ennemmin virkistyksen oheistoimia, eivät enää elannon hankinnan kannalta välttämättömiä töitä.

Luonnon virkistyskäytön valtakunnallisen inventoinnin (Metla 2010) mukaan ulkoilua harrastaa 96 % suomalaisista, keskimäärin 2-3 kertaa viikossa. Suomessa luonnon virkistyskäytön perustana ovat maailmanlaajuisestikin hyvin harvinaiset jokamiehenoikeudet, joita vähintään puolet suomalaisista hyödyntää vuosittain.

Jokamiehenoikeuksilla tarkoitetaan oikeutta liikkua, oleskella, leiriytyä tilapäisesti sekä hyödyntää joitakin luonnontuotteita toisen maalla ilman maanomistajan suostumusta. Jokamiehenoikeudet ovat tavalla tai toisella olleet aina olemassa ja muuttuneet maankäytön ja yhteiskunnan kehittymisen myötä. Lainsäädäntöön niitä on sisällytetty vähitellen tarpeen mukaan. Jokamiehenoikeuksia on Suomen lisäksi Ruotsissa, Norjassa, Islannissa ja Skotlannissa. Monissa Euroopan maissa luonnossa liikkuminen vaatii kuitenkin pääsääntöisesti maanomistajan luvan, ja maanomistaja voi sen myös kieltää.

Etelä-Savon ja koko Suomen retkeilyn pioneerina voidaan pitää August Ramsayta (1895–1943). Hän julkaisi vuonna 1891 maamme ensimmäiset suomenkieliset retkeilyoppaat Kesämatkoilla kanootissa ja Jalkamatkoilta ja toimitti myös Suomen ensimmäisen matkaoppaan Suomi – Matkaopas (1895). Ramsayn teosten retkeilykuvaukset Savosta ovat tiettävästi maakunnan vanhimpia. August Ramsayta, Z. Topeliusta ja Elias Lönnrotia sekä muita 1800-luvun retkeilijöitä innosti retkeilyn vapaus, mutta myös halu tutustua maamme luontoon ja kansaan. Kansaan tutustuminen oli myös käytännön asia, sillä ruoka ja majoitus ostettiin reitin varrella olevista taloista. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vakiintui myös uusi retkeilyn haara: polkupyöräily. Siitä tulikin niin suosittua, että melonta lähes tyrehtyi maassamme. Ensimmäinen sopu-teltta tuli markkinoille 1930-luvun alussa, mikä helpotti yöpymistä. Myös veneily oli aina 1960-luvun lopulle asti hyvin lähellä retkeilyä, maissa ruokailtiin ja yövyttiin teltassa. Matkailuautoja muistuttavia matkaveneitä ei vielä ollut.

Etelä-Savossa on 1980-luvulta lähtien rakennettu suunnitelmallisesti veneilijöitä ja melojia palvelevia reittejä, taukopaikkoja ja retkisatamia. Monet aikansa palvelleista rakenteista on jo rakennettu uudelleenkin. Tauko- ja yöpymispaikkojen perusvarukseen kuuluu nuotiopaikka, käymälä ja puukatos polttopuineen. Sääsuojaa antavat laavut ja kodat. Jopa saunominen on muutamassa retkisatamassa mahdollista, ja monet taukopaikoista palvelevat vesiretkeilyn lisäksi patikoiden, hiihtäen ja pyöräillen liikkuvia.  Rakentamiseen ja rahoittamiseen ovat osallistuneet monet järjestöt, kunnat ja valtion viranomaiset. EU-rahoituksen osuus rahoituksesta on ollut merkittävää 1990-luvulta lähtien. Maanomistajat ovat tunnistaneet opastettujen taukopaikkojen hyödyt ja myötämielisesti tehneet sopimuksia maa-alueista taukopaikkarakenteita varten.

Vesiretkeilyverkosto kattaa koko Etelä-Savon. Kaikissa kunnissa on reittejä ja taukopaikkoja, yhteensä noin 200 kappaletta.  Vaihtoehtoja löytyy Saimaan ja Puulan selkävesiltä sokkeloisiin saarimaisemiin, kansallispuistoihin sekä suojaisempien järvien ja jokireittien luontoelämyksiin.  Reittien varrella on näköalapaikkoja sekä historiallisia kohteita ja rakenteita, joihin liittyy kiinnostavia tarinoita. Kannattaa kokea ja ylpeilemättä kertoa muillekin, että Etelä-Savossa on Suomen parhaat ja monipuolisimmat vesiretkeilyn mahdollisuudet.

 

Kirjoittajat:
Ympäristöpäällikkö Sanna Poutamo, Etelä-Savon maakuntaliitto
Johtava asiantuntija Vesa Rautio, Etelä-Savon ELY-keskus